Kirja. Sanoja. Minun elämäni. Ihmiset, tapahtumat, asiat mitä olen tajunnut. Miten olen itkenyt, kärsinyt, tuntenut toivoa ja toivonut tähdiltä. Kuiskinut sanoja tuuleen ja toivonut mereltä vastauksia takaisin. En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Tänään sitä kysyttiin. "Kirjoitanko?" Pääni on aina täynnä asiaa ja useimmiten hyvät jutut tuntuvat tulevan aina juuri silloin, kun ei pääse kirjoittamaan.
Toissapäivänä olin skumppapulloni kanssa kylvyssä, koska juon harvoin ei tarvittu kuin puoli pulloa ja minä olin jo aivan täpinöissäni. Luin yhtä suosikkilehteäni ja naurahtelin kolumnistien aina yhtä hyville teksteille. Ja joka kuukausi, haaveilen ja toivon, että minustakin tulisi yhtä hyvä. Jos vain uskon tarpeeksi itseeni, jos uskon unelmiin. Jos uskon vain, että minustakin tulee joskus tarpeeksi hyvä. Siinä lehti toisessa, lasi toisessa kädessä, jalat ojennettuina ammeen reunalle minä mietin elämääni. Nykyään sitä tulee mietittyä melkein joka hetki. Nauroin ääneen ja kuulin nauruni kaikuvan likaisen keltaisista seinistä minulle takaisin. Olen kerrankin onnellinen. Siis aidosti onnellinen. Käsittääkseni se on erittäin harvinaista.
Kuulin juuri, kuinka nuori oli taas tehnyt itsemurhan. Jokainen tälläinen uutinen koskettaa minua itseänikin, koska se voisin olla minä, olenhan minäkin yrittänyt sitä. Monta kertaa, hetkinä jolloin olen ollut irrallisena, toisessa todellisuudessa, katsonut itseäni irti ruumiistani ja miettinyt miten olen päätynyt tähän. Asiat ovat aina menneet siinä määrin pieleen, että on pelottanut edes toivoa oikeasti olevansa onnellinen. Sitä seuraa aina joku paha. En väitä ettenkö odottaisi sitä vieläkin, mutta en sentään enää kaiken aikaa. En pelkää enää yrittää ottaa riskejä. Olen kai saanut onnellisen Bridget Jones loppuni. Silti näen itseni välillä sinä harmaana tyttönä osastolla istumassa tuolissa ja itkemässä, kädet korvilla ja toivoen pääseväni pois pääni sisältä.
Tarinat ei silti oikeassa elämässä jää kesken niihin onnellisiin loppuihin, koska elämä jatkuu, oli onnellinen tai ei. Tässä minä istun ja tuijottelen vilkkuvaa viivaa, joka suorastaan morkkaa minua, odottaa minun keksivän jotain hienoa ja hoputtaa kaiken aikaa. Omaan siihen viharakkaus suhteen. Ehkä se pysähtyy paikoilleen, niinkuin ajatuksenikin. Tai lopulta tuijottamiseni kuluttaa sen puhki. Kenties se kirjoittaakin itsestään mitä mahtavimmat ideat ja vinkit kenen tahansa elämiseen.
Alun alkaen aloitin kirjoittamaan blogiani siksi, koska tahdoin vaikuttaa ihmisiin. Luurankoja kaapissa nimi tulee nimenomaan siitä, kuinka olen pitänyt salaisuuksiani piilossa. Nyt en halua enää piilotella niitä, vaan jakaa ja kertoa millainen minun oikea arkeni on. Vaikka minulle toitotettiinkin koko elämäni etten pysty mihinkään ja olen syypää kaikkeen, liian läski ja muutenkin kaikin puolin epäsopiva, en halua, että muut tuntisivat olonsa sellaiseksi. Olen saanut mitä ihanimpia viestejä sähköpostiin, tänne blogin puolelle ja facebookkiinkin. On mahtavaa miten olen saanut teidät inspiroitumaan, uskomaan tulevaan, omaan itseen ja tekemään parempia pieniäsuuria valintoja. Koska jos olen voinut vaikuttaa edes yhteen, se on jo se mitä tahdoin saavuttaa. Ja tiedän, että sanoin tekeväni joka päivä postauksia, mutta ilmeisesti kaikki tapahtuu aina päinvastoin mitä sanon. Taukojen aikana tahdon kirjottaa ja kun oikein kunnolla pitäisi pamautella, ei saa mitään aikaiseksi. Kaiken lisäksi vihertävä kateus on synneistäni pahimpia. Perfektionistinen mieleni tahtoo minun pystyvän aina sellaiseen mihin jotkut muutkin. Turha olettaa minusta uusia kuvia, koska kuka haluaisi katsellakaan vihreää trollia virnistämässä ja pitämässä kummaa märinää tietokoneen valossa.
Olen aloittanut taas lääkkeiden syömisen. Aiemmin ärsytti jatkuva masennusbuumi itsesyytöksineen ja nyt ärsyttää jatkuva into joka pahuksen asiaan. En voi olla paikallani tai jos olen, suunnittelen mitä voisin tehdä. Unettomat yöt ja seiniin tuijottelu alkaa pikkuhiljaa nyppiä. Unettomuus tekee kaikenlisäksi erittäin kärttyisäksi. Tuijottelen pientä lääkepakettiani ja mietin yhä vain miksi lääkkeet saattavat aiheuttaa itsemurhia. Pienet valkoiset pillerit tarjoillaan foliolevyissä ja niiden kuuluisi tuoda minulle mielenrauhaa. Kaipaan mökille keinuun makaamaan selälleni, tuulen havistaessa lehtiä ja minun oikea jalkani antamassa vauhtia keinulleni. Se on minun mielenrauhani. Jos jokaisella olisi keinu ja luonto lähellä, ei kenenkään tarvitsisi yrittää meditoida, kehon oma rentous hoitaa sen jo omasta puolesta.
Sen sijaan makaankin flunssassa kissankarvaisella sohvalla joka on muuttunut sinisestä harmaaksi. Plärään kaukosäätimellä kanavia ja valitan huonoa vointia ja sitä, ettei telkkarista tule mitään. Miksi flunssan pitää tulla juuri silloin, kun tahtoisi tehdä kaikkea? Ulkona on kerrankin lunta, tahdon pulkkamäkeen nauramaan ja kastumaan, hengästymään ja jäädyttämään nenäkarvani. Ruumiillisen pöpön lisäksi minut pitää sisällä sisäinen vankilani, joka edelleen estää minua elämästä ja toimimasta normaalisti. Astun usein ulos vain kaksi kertaa kuukaudessa, koska minulla on terapia kahden viikon välein. Siellä kerron, kuinka olen edistynyt, mutta toivoisin suurempaa edistystä. Taidan vain junnata paikallani ja esitän jälleen kuinka hyvin asiat ovat, eikä ongelmia ole. Sepä vasta auttaakin. Voin paljon paremmin, mutta asioiden välttely ei ole ikinä auttanut ketään. Sanonta kuuluukin, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Siksi kai kirjan kirjoittaminen on nyt niin vaikeaa, pitäisi muistaa kipeitä asioita. Mutta se on osa paranemistani, kaiken hyväksymistä ja sanon jälleen, en kyllä kadu yhtäkään tekemääni tai kokemaani. En olisi tässä ilman niitä, en olisi se joka nyt olen. Olen yhä se joka uskoo, että onnellinen voi olla, jos vain tahtoo.
Sekavaisia ajatuksia ajatellen,
Leena
